Finnjamboreita on ollut yhteensä kahdeksan koko Suomen historiassa. Partiomainen meininki, kansainvälisyys ja leirilaulut on vuodesta 1979 pysynyt, mutta millaisia muutoksia ja erilaisuuksia niissä on havaittavissa? Kaikki leirit kokeneen Tuuli Piirosen mukaan partiolaiselle suurleirit ovat lopulta aina omanlaisia kokemuksiaan ja siksi juuri mahtavia, mutta vaikeasti verrattavissa. Tuuli Piironen on yksi noin kymmenestä partiolaisesta, jotka ovat Kajon jälkeen kokeneet kaikki 8 finnjamboreeta.
Suomessa suurleirien historia on jo 44 vuotta vanha. Leirejä on ollut yhteensä kahdeksan, eli Karelia Kolissa 1979, Miilu Jämijärvellä 1985, Tervas Kannonkoskella 1990, Loisto Hangossa 1996, Tarus Padasjoella 2004, Kilke Evolla 2010, Roihu Evolla 2016 ja nyt Kajo Evolla. Leireillä on ollut ihmisiä 9 000 ja 15 000 välillä, lukuunottamatta Roihua, jolla oli ennätykselliset yli 17 500 osallistujaa.
Karelialla oli noin 9 000 osallistujaa ja jo silloin osallistujia oli myös ulkomailta. Karelian jälkeen leireissä on pysynyt samoja piirteitä, kuten leirejä kuvaavat leirimerkit ja leirilaulut, mutta esimerkiksi vaatetus on muuttunut selkeästi vuosien varrella. “Karelialla ajatus siitä, että olisi ottanut jotain muuta päälle kuin tumman sinisen vaatteen olisi ollut kauhistus”, muistelee Tuuli Piironen, joka on nykyään Olarinmäen Samoajissa.
Piirosen mukaan vuosien varrella otettavan infran määrä on kasvanut merkittävästi omien pestitarvikkeiden ja leirimukavuuksien, kuten ilmapatjojen ja leirituolien myötä. Lisäksi finnjamboreet ovat rentoutuneet vuosien varrella. Karelialla Piironen oli 13-vuotias, jonka takia hänelle Karelia muodostui vahvasti omalle leirilippukunnalle luodusta ohjelmasta. “Siellä oli esimerkiksi haikki. Jännitin sitä ihan hirvittävästi, olin sellainen ruipelo lukutoukka ja rinkka painoi ihan kauheasti. Mutta loppujen lopuksi se oli ihan huimaavan hieno kokemus”, Piironen toteaa. “Seuraavalla leirillä taisin olla jo nippa nappa täysikäinen niin sitten oli jo omat pestit ja omat menemiset. Tietyllä tavalla se rentous tulee myös aikuisuudesta jolloin on enemmän varaa toimia.”
Seuraavalla suurleirillä Miilulla osallistujia oli tuhat enemmän kuin Karelialla ja leiri oli Kolin sijaan Jämijärvellä. Ennen 2010-lukua leirien paikat vaihtelivat meri- ja järvimaisemien välillä. Leireihin paikanvaihdos toi Piirosen mukaan jännitystä ja erilaisuutta. Hänelle parhaiten on jäänyt mieleen Kolin hienot maisemat ja hän muistaa hyvin spekuloinnin siitä, tulisiko jokin finnjamboree olemaan Lapin metsissä. Kuitenkin hän näkee myös hyvät puolet Evon vakiintumisena kohtaamispaikkana. Evon tuttuus tuo hänen mielestään selkeyttä pesteihin ja liikkumiseen leirissä. Se saa paikkana tunnearvoa. “Evo on siinä mielessä kiva, että sinne mennään vähän kuin kotiin.”
Ensimmäinen leiri Evolla oli Kilke vuonna 2010. Se oli myös erilainen muista leireistä siinä mielessä, että ohjelma suunniteltiin tukemaan uusia ohjelma- ja ikäkausimuutoksia. Samana vuonna siirryttiin kolmesta viiteen ikäkauteen, jonka takia myös ohjelma toteutettiin Kilkkeellä niitä noudattaen.
Kilkkeen jälkeisellä suurleirillä Roihulla oli ennätysmäärä ihmisiä eli yli 17 000 osallistujaa, joista 3 000 oli ulkomaalaisia. Ennen Roihua eniten osallistujia oli ollut Hangossa Loistolla, jossa oli 14 500 osallistujaa. Tuulin mielestä kuitenkaan leiripaikalla ei suurempaa osallistujamäärää huomannut. “Mielestäni kaikki leirit jotka ovat menneet (kävijämäärässä) yli 10 000 tuntuvat aika samalta. Eron huomaa, että onko 5 000 vai 10 000 osallistujaa, mutta sitten kun osallistujamäärät menee kymppitonnin päälle niin sitä ei enää tajua.”
Yksi arkisimmista asioista, joiden voisi ajatella vaikuttavan leiriin osallistujamäärän lisäksi on leirin sääolot. Suomalaiset suurleirit ovat sattuneet useina vuosina aika aurinkoisille päiville, mutta Tarus jäi mieleen muun muassa uutisvälineissä leirin rankoista sääolosuhteista. Partiowikin mukaan leiri oli paria päivää lukuunottamatta vuorokauden ympäri sateinen. Myös Tuuli Piiroselle jäi leiristä hyvin juuri mieleen leirin sääolosuhteet ja sen vaikutukset hänen pestiinsä. “Se oli toinen lääkintäleirini ja me olimme silloin vanhassa parakkirakennuksessa, jossa kosteusprosentti oli varmaan sisällä 99. Siellä oli vaan totaalinen kaatosade koko ajan ja meillä oli järkyttävä kiire. Teimme ihan hullun lailla hommia, ja oli ehkä kuudes leiripäivä kun pääsin edes leiriin katsomaan miltä siellä oikeastaan näyttää. Se oli vettä, mutaa ja väsyneitä ihmisiä.” Piironen jatkaa kuitenkin positiivisena: “Se joka teki siitä leiristä legendan kuitenkin on, että äärimmäisen vähän ihmisiä lähti leiriltä niiden olosuhteiden takia.”
Tarus-leirillä Piironen kertoi tehneensä eniten töitä. Piirosen kerronnasta tulee kuitenkin esille se että joka leirissä on omat ihanuutensa ja kokemus niistä muodostuu oman kasvamisen ja elämäntapahtumien ympärille. Piirosella esimerkiksi suurleiristä on tullut vanhojen ystävien kohtaamispaikka, ja nykyiseen lippukuntaan hän päätyi Taruksen leirisaunan kautta. “Minulla oli sellainen elämäntilanne, että asuin Espooossa ja olin vaihtanut työpaikkaan jossa ei päivystetty”. Piironen kertoo. “Aattelin että no, nyt voisi alkaa harrastaa viikkopartiota ja partiota yleensä ja sitten vaan kysyin siinä(saunassa) ‘tietääkö joku jotain kivaa Espoolaista lippukuntaa?’ Siinä vieressä istui yksi Kai joka sanoi ‘No sä voisit tulla tähän meidän lippukuntaan’. Sit kahden viikon kuluttua mulla oli lauma Omsissa.Se oli sellaista suoraviivaista toimintaa”.
Miettiessään parasta suurleiriä Piironen toteaa: “En osaa sanoa. Joka suurleirissä on joku asia, mikä on ollut kaikista hienointa. Esimerkiksi Loisto oli kaikista huolettomin, mutta suurleirit on yksilöitä, sisaruksia, jotka on kaikki hyviä tyyppejä.
Teksti: Meeri Mäkinen
Kuvat: Tuuli Piirosen kotialbumi