Kun Evolla leireiltiin Finnjamboreen merkeissä viimeksi, minä olin uunituore tarpoja. Siis juuri ja juuri osallistumisikäinen. Roihu kosketti nuoren partiolaisen sydäntä toden teolla, ja vannoin harrastavani partiota vielä seuraavankin Finnjamboreen aikaan. Minua tuskastutti, että sitä täytyisi odottaa kuusi pitkää vuotta. Nyt vuodet ovat kuitenkin vierähtäneet ja olen jälleen matkalla Evon hiekkapölyyn tuhansien uusien tuttavuuksien keskelle. Leirille lähtö ei kuitenkaan tunnu samalta kuin kuusi vuotta sitten. Mikä on siis muuttunut?
Olin pienenä luonnostani hyvin tarkka: minulla piti olla suunnitelmat kaikkien skenaarioiden varalle, eikä niistä saanut poiketa. Osasin Roihun varustelistan ulkoa kuukautta ennen leirin alkua ja nimikoin tavarani jokaista sukkaa myöten. Vaatteet oli organisoitu rinkkaan eri päivien mukaan ja suljettu vesitiiviisti valtaviin pakastepusseihin. Kajolle lähtiessäni tilanne ei ole enää ihan sama. Kymmenet leirikokemukset ovat ehtineet opettaa, että vaikka hyvät varusteet ovatkin kulmakivi onnistuneelle leirille, niin kaikesta kyllä selviää, oli se sitten kadonnut lippalakki tai katkennut sporkki. Olen ymmärtänyt myös, että tavarat löytyvät leirille ilmankin hätäilyä. Lisäksi tällä kertaa kesästä on pitänyt jättää aikaa muuhunkin – kuten kesätöille – ja näin ollen viikkoja etukäteen valmistautuminen ei ole edes ollut mahdollista.
Kuva: Essi Koski
Roihulle lähteminen jännitti minua paljon enemmän kuin Kajo nyt. Ikävöin silloin jo valmiiksi kotiin, ja omasta sängystä ja kissoista reiluksi viikoksi luopuminen tuntui käsittämättömän vaikealta. Roihun ensimmäiset päivät menivätkin minulla melko ohi, kun jännittäminen purkautui huonovointisuutena. Nyt vaeltajanakin suurleiri tietysti jännittää, mutta syyt ovat hieman erilaiset. Miten onnistun pestissäni? Uskaltaudunko kokeilemaan tarjolla olevia uusia asioita? Jotkut jännitykset eivät ole kuitenkaan muuttuneet: huolehdin vieläkin siitä, että teltta ei kestäkään vettä ja siitä, että tulen kipeäksi kesken leirin. Asenteeni jännitykseen on kuitenkin näin vanhempana erilainen. Kun ennen jokin pieni vastoinkäyminen olisi saattanut saada koko leirini raiteiltaan, niin nyt ymmärrän, että minulla on keinot selviytyä epämukavistakin tilanteista ja ennen kaikkea minulla on paljon apua ympärilläni, jos sitä tarvitsen.
Ohjelman puolesta suurleiri on hyvin erilainen kokemus tarpojalle kuin vaeltajalle. Roihulle mentäessä minun ei ollut tarvinnut miettiä juuri mitään ohjelmaan liittyvää, sillä kaikki oli suunniteltu valmiiksi vartioitamme varten. Aikataulut oli tehty ja ohjelmalaaksot rakennettu. Vaeltajana tilanne on eri. Suurleirien työnjako noudattelee samanlaista kaavaa kuin partiotoiminnassa ikäkausien suhteet muutenkin: vanhetessa vastuu kasvaa, mutta samalla saa koko ajan lisää päätösvaltaa ja mahdollisuuksia osallistua ja toteuttaa sellaista ohjelmaa, mitä itse haluaa. Vaeltajana suurleirille lähteminen tarkoittaa esimerkiksi pestiä, mutta sen lisäksi myös suurta valinnanvapautta oman ohjelman suhteen. Pestejä on valtavasti erilaisia, joista päättää, ja ohjelmaakin on tarjolla joka lähtöön. Vaihtoehtoja on niin paljon, että ongelmaksi saattaa koitua valinnanvaikeus. Lähinnä minua kuitenkin vain innostaa ajatus kaikesta siitä, mitä minun on mahdollista Kajolla kokea.
Kuva: Helena Hornborg
Loppujen lopuksi suurleirin tavoite on silti joka ikäkaudelle sama: että kaikilla olisi hauskaa sekä oikeantasoista haastetta. Partion hienous piileekin siinä, että se on harrastuksena monipuolinen kaiken ikäisille ja kaikille löytyy jotakin mukavaa tekemistä. Siispä sillä ei olekaan merkitystä, että oletko mukana ensimmäistä kertaa vai harrastanut partiota vuosikymmeniä – tai harrastatko partiota vielä edes ollenkaan! –, sillä Kajosta on tulossa suurenmoinen kokemus ihan meille kaikille!
Teksti: Remus Saine
Kuvat: Anna Enbuske, Essi Koski ja Helena Hornborg
