Perjantai-ilta. Aiemmin päivällä sadat bussit pörräsivät Evon leirisuoralla tuoden innokkaita partiolaisia nauttimaan kahdeksannesta täällä järjestetystä jamboreesta. Metsä alkaa pikkuhiljaa täyttyä teltoista ja iloisista huudoista. Kaikilla pyörii mielessä seuraavat yhdeksän päivää, jotka vietetään kuuluisan Evon pölyn keskellä. Nyt on kuitenkin avajaisten aika.
Tuhansien partiolaisten jonot kiemurtelevat polkuja pitkin kohti yhteistä kohdetta, Kajon ohjelmalavaa. Välillä sieltä täältä kaikuu partiohuutoja, ja kovimmin huutavan porukan kilpailu on kova. Jo pelkkään jonottamiseen menee monta kymmentä minuuttia. Pitkä kulkueemme matelee hitaasti, ja metrin eteneminenkin on ihme. Odottaminen on vaivan arvoista: kun lavamonttu avautuu silmien eteen puiden lomasta, näkymä on mahtipontinen. Vaikka partiolaisista ei ole paikalla vielä edes puolet, puheensorina on kova. Sinisten ja ruskeiden paitojen meri, siellä täällä pilkkuina ulkomaalaisten eri väriset paidat, kuohuu ja aaltoilee, kirjaimellisesti. Ennen ohjelmaa lämmittelyksi avajaisohjelman juontajat Ida ja Ansa ohjasivat yleisössä aaltoja sivulta toiselle, edestä taakse, äänellä ja ilman, joka tavalla mitä vain keksii.
Ohjelmaa saa odotella mäessä istuen lähes puoli tuntia. Sillä aikaa joka puolelta monttuun tulvii lisää partiolaisia, jokaisella alaleirillä oma alueensa. Yleisön lomasta nousee esiin kymmeniä lippukuntien omia lippuja ja kylttejä, korkeimmalla liehuvat maiden liput: Alankomaat, Norja, Kanada, Ukraina, jopa Uganda. Huomio kiinnittyy vaaleanruskeapaitaiseen porukkaan, joka heiluttaa suurta Israelin lippua leveä hymy kasvoillaan. Juontajat viihdyttävät yleisöä erilaisilla lauluilla ja leikeillä, kuten Beaver Songilla ja laululla aurinkorasvan tärkeydestä. Toinen juontajista on kirjoittanut mahtipontisia runoja, joita yleisö kuunteli haltioituneena. Lavan vieressä näytöllä pyörii videoita, mainoksia ja Kajon Tiktoktilitä poimittuja pätkiä. Välillä auringon kajo (heh heh) kajastaa puiden välistä lavalle. Ilmassa on suurleirin humua.
Vihdoin ohjelma alkaa. Juontajat huudattavat Kajo-huutoa ja pistävät alaleirit ja ikäkaudet vuorollaan heiluttelemaan käsiään ja huutamaan oman alaleirinsä nimeä. Pienin, alle ohjelmaikäisitä koostuva Hiukkanen kirkuu nimeään niin kovaa, että nyreimmänkin partiolaisen kasvoille leviää hymynkare. Kohta lavalle juoksee harmaansävyisiin asuihin pukeutuneita tanssijoita, jotka esittävät herkän mutta voimakkaan tanssin. Yleisössä heilutetaan puhelimien taskulamppuja, vaikka onkin ehkä vielä hieman liian valoisaa. Tanssi päättyy, ja lavalle saapuu hahmo pukeutuneena leirivaatteisiin, rinkka mukanaan. Perässä juoksevat äidit, jotka innoissaan hyvästelevät Valoksi esiteltyä ei-vielä-partiolaista, jota leirille lähtö jännittää kovasti. Pian mukaan tulee myös valkoisiin vaatteisiin pukeutunut Kide, joka tsemppaa Valoa lähtemään, vaikka Kuura, Valon ”haastaja itsetutkiskeluun”, koittaa saada Valon luovuttamaan ja lähtemään kotiin. Pian lavalle hyppelevät iloiset ystävykset Auri ja Alina sekä sisarukset Oula, Tuisku ja Auvo. Ohjelman hahmot ovat nyt kaikki lavalla. He esittävät yleisölle näytelmämuotoisen esityksen, joka koostuu näyttelyn lisäksi myös vauhdikkaista musiikkikappaleista, muun muassa Kuuran räpistä, joka saa yleisön nyökyttämään päitään beatin tahdissa. Näytelmä päättyy spektaakkelimaiseen värien, valojen ja äänien show’hun.
Lopuksi kaikki laulavat yhdessä Kajo-laulun. Yleisö kaivaa repuistaan ja taskuistaan cd-levyt, ja niitä heiluttamalla yleisö muuntautuu glittermereksi, joka puolelta heijastuu värivalojen säteitä levyistä yleisön toisille puolille. Alaleirihuivit heiluvat propelleina ilmassa päiden päällä, ja koko näkymä on täynnä liikettä ja hälinää. Ohjelma päättyy raikuviin aplodeihin. Poistumisohjeet kuulutetaan ja partiolaiset valuvat takaisin leirisuoralle metsän kautta. Kaikilla varmasti onnellinen hymy huulilla ja nukkumaan pääsy mielessä.
Kysyimme muutamalta osallistujalta, mitä mieltä he olivat avajaisten ohjelmasta. Yleistunnelman he arvioivat mukavaksi. Saara Muhonen kuvaa omaa fiilistään: “Oli tosi kivaa, kun ei kuitenkaan usein pääse tekemään tällasta.” Kylmähkö sää ja mahdollisesti huono näkyvyys lavalle eivät onnistuneet pilaamaan koko tunnelmaa.
Entä mikä oli parasta leiriläisten mielestä?
“Leirilaulu”, vastaa Kai Uitto nopeasti. Erityisesti mukana laulaminen nostatti fiilistä. Saara Muhosen mielestä hienointa oli, kun yleisössä tehtiin yhdessä aaltoja. “Ja se, kun niitä huiveja heilutettiin”, lisää Elsa Hakamäki.
Teksti: Lumi Anttila ja Remus Saine
Kuvat: Kristian Jokinen ja Usva Saloheimo
